Talviturkki jäi Viannankoskelle

Lomaviikon jälkeen olin suunnitellut lirkkiväni lauantaina Kellankoskea. No se jäi suunnitelmaksi, koska kosket sillä suunnalla olivat jo koko viikon osalta aivan tukosssa. Viikonloppuna ei ruuhkat kiinnosta lähikoskilla, niin jäi sitten vaihtoehdoksi Vianta. Joka ei kyllä sekään kovin tyhjä ollut eli kuhaa on alettu saamaan ja porukkaa koskella on niiden perässä myös kiitettävästi. Saatiin kuitenkin pitkästä aikaa koko veljessarja kasaan ja käytiin heittämässä lauantai-iltapäivä Esan purolla. Tällä kertaa ei ollutkaan suomen paras koski-isäntä (tätä ei voi toistaa liian usein) paikalla, mutta olikin tuttu mies Karttulasta eli Hannu myymässä lupia. Hieno herrasmies ja kohtelias kalastaja oli Esan "apupojaksi" enemmän kuin nappiin osunut ratkaisu.

Ehdin paikalle aiemmin kuin Petri ja Iiro. Aamulla olivat parit kalat saaneet pari perhomiestä ja tuorettakin kalaa oli virrassa. Aloin paiskomaan vallilta varmoja paikkoja joista ei kunnollista kosketusta kalaan. Olin aika varma kalan saavani niiltä kulmilta, mutta kun ei niin ei. Koko luvan ajan tuuli muuten kuin neuvostoliittolaisissa elokuvissa eikä ollut mitään järkeä valitettavasti lähteä alajuoksulle, kun puhalsi vaahtopäitä järveltä eli tuli syydettyä vaan vallilta. Alkuperäisessä plänissä oli tarkoitus käydä saunarannasta heittelemässä myös. No Pete ja Podekin paikalle saapuivat. Jälkimmäinenhän on rasvaletteineen kuulemma naisten unelma kaupungin yössä. Ja näkyi kelpaavan miehen "lähe lähe lähe" tarjoilut myös kirjaville lohille. Eli vetäistään tämä reissu nyt lyhyenä summana tähän: Pete nappaili lipalla meikän kauniissa kumisissa varahousuissa parit kirret ja Iiro osasi super-hyper-ultimate etsetera uppoavalla siimallaan kaivaa luvan täyteen.















Omalta osalta saldo oli kalastuksesta pari lahnaa (ylläri), yksi kirre tovin kiinni ja Simo Salmisen hienoille pellehypyille kunnianosoitus eli horjahtaminen Peten väsytellessä kalaa selälleen laavunedustan uomaan josta korjausliikkeellä pari potkua koiraa uiden takaisin kivivallia kohden. No näitä sattuu aika usein eikä siinä mitään. "Miten minulle voi aina sattua näin?" oli tuttu fraasi jo nuoruusvuosilta. Silloin se konkretisoitui, kun hyppäsin enon pikku-corollan takapenkille (karvaiset istuinsuojat) maitopurkin päälle ja se ei todellakaan säilynyt ehjänä. Myöhemmin näitä tämän reissun kanssa yhteneväisiä tapahtumia on olleet mm. viileä-jääkaapin alaosaan kumarrus ja avaaminen jääkaapin ovi omaan otsaan sekä takavuosina reipakkaan miehekäs sylkäisy Tuntsa-joella. Harmi vaan että oli hyttyshattu päässä...

Tämä oli siis näitä tuttuja ei ihan putkeen lähteneitä keikkoja. Pitää kokeilla varailla nyt lupa keskiviikolle Kymölle tai Kellalle. Kirreä on tullut ongittua tai no ainakin yritettyä ihan tarpeeksi tälle alkukaudelle.